Etelään

Nuuksion järviylängöt ja Hakunilan avokalliot alkavat jo olla sen verran tuttuja maastotyypejä, että useimmat virheet näissä maastoissa mitataan vain sekunneissa. Lähes täydellisesti naulattujen treenien jälkeen on hyvä fiilis, ja suunnistustaidollinen itseluottamus on korkea. Ehkä vähän liiankin korkea, ja saatan pitää itseäni paljon taitavampana suunnistajana kuin oikeasti olen. Ei tarvittu kuin yksi takarinnerasti Antalyan metsissä laittamaan sormi suuhun tälle wannabe-taitopäällikölle.

Kahden viikon mittainen nuorten maajoukkueen ja akatemiaryhmien suunnistusleiri Turkin Antalyassa oli hauska ja opettavainen monella tapaa. Hieman jännitti lähteä juoksemaan niin paljon kahdessa viikossa rikkomatta paikkoja. No, se juna meni jo ensimmäisessä treenissä, kun turkkilaiset piikkipuskat yllättivät ja "raatelivat" jalat verille. Onneksi sen kummemmilta vammoilta ja sairastumisilta vältyttiin, ja pystyin harjoittelemaan kunnolla koko leirin ajan.

Olin todella yllättynyt siitä kuinka haastavaa suunnistus melko pitkän tauon jälkeen oli. Alkuleiristä oli vaikeaa, mutta liput alkoivat löytymään niin kuin pitäisikin. Totuin maaston nopeakulkuisuuteen ja matkanarviointi onnistui. Näissä maastoissa oli jokaisessa suhteellisen paljon korkeuseroja, joihin tukeuduin kompassin lisäksi. Maaston pintakuvioita, kuten puskia, polkuja ja aukeita alueita, en liiemmin huomioinut. Suunnistus sujuin hyvin. Noin leirin puolessa välissä vaihdoimme maisemaa poispäin Antalyasta, ja maastotyyppi vaihtui mielestäni melko huomattavasti. Korkeuserot ja reittä vaativat rinteet vaihtuivat rantadyyneihin ja hiekkapohjaan. Koska olin ennen tukeutunut nyt lähes olemattomiin käyriin, oli suunnistus erittäin vaikeaa. Kompassilla pääsin onneksi edes oikeaan suuntaan, mutta pintakuvioilla suunnistamisesta ei ainakaan aluksi tullut yhtään mitään. Ikävä tuli kotimaastoja. Käyrillä suunnistamista on harjoiteltu niin paljon, että se alkaa olla jo melkein automaatio-tasolla. Täten se ei vaadi minulta niin paljon keskittymistä, kuin pintakuvioilla suunnistaminen. Syytän riittävän keskittymisen puutetta virheistä, sillä tiedän osaavani suunnistaa myös pintakuvioilla. Useimmat virheet johtuvat keskittymisen, eikä taidon puutteesta.

Koko leirin huonoin treeni osaltani oli VK-vauhdilla juostu yösuunnistus. Alku meni kohtalaisesti muutamien virheiden kera, mutta kun noin 3/4 radasta oli takana koko homma pimeni täysin. Suunnistuksesta ei tullut yhtikäs mitään edes silloin kun otin vauhdin kokonaan pois. Päätin jättää homman kesken, jotta suunnistusintoa säilyisi loppuleirin harjoituksiin. Mietin pitkään mistä tämä yösuunnistusfarssi voisin johtua. Keskittymmisestä tietenkin, mutta miksi? Keskittymistasoni ei valitettavasti ole ikinä maksimissa, eli aina mielessä pyörii muitakin asioita. Oli se sitten kisassa juoksuvauhtiin liittyvä tai ihan mihin tahansa epäolennaiseen. Monissa Suomen maastoissa tämä keskittymistaso riittää, sillä olen tottunut suunnistamaan tarjolla olevilla isoilla ja selkeillä kohteilla, joitaa ovat pääosin korkeuskäyrät. Kun taas yritin samalla keskittymistasolla suunnistaa vaativampaa pintakuviosuunnistusta, ei siitä tullut yhtikäs mitään. Hoksasin tämän leirin toiseksi viimeisenä päivänä, ja viimeisen päivän suunnistustreeneissä yritin keskittyä koko ajan suunnistamiseen. Yllättävän vaikeaa se oli, mutta suurimman osan ajasta ajattelin vain omaa suunnistuskaavaa. Se toimi ja viimeiset treenit sujuivat oikein mallikkaasti.

 Jälkeenpäin ajateltuna koko keskittymis-läksy tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta sen oppiminen silti vaati matkan Aasian puolelle.









 Gueorgiouksi on vielä matkaa...








Fyysisesti leiri oli erittäin nousujohteinen. Juoksu tuntui paremmalta joka päivä, ja jalat pysyivät ehjinä. Motivaatiota ja intoa jäljelle jäävään harjoituskauteen sain muutamasta hyvästä VK-treenistä, jotka juostiin letkassa. Itseä kovempien kavereiden kanssa juokseminen antoi itseluottamusta, ja uskoa omaan tekemiseen. Leirillä oli myös kaksi WRE-kilpailua, jotka fyysisesti kulkivat ihan hyvin ja taidollisesti perussetiä sisältäen muutamia koukeroita. Kilpailumoodi sytytti intoa harjoitteluun, ja odotan innolla tulevaa kautta.

Viimeisen treenin lennokas kanta-askel






Kokonaisuudessaan Turkin leiri oli yksi parhaimmista, missä olen koskaan ollut. All inclusive-hotellit tarjosivat loistavat olosuhteet leirille. Treenien välissä oli mukava ottaa aurinkoa ja opiskella tuleviin YO-kirjoituksiin. Paljon muutakin leirillä tuli tehtyä, kuten esimerkiksi pingistä, meressä uimista ja kokonaan uutta lajia Paintball-suunnistusta. Ampumataitojani pitää ilmeisesti vielä hioa ennen armeijaan menoa. Seura oli myös aivan mahtavaa leirillä, ja oli todella hauskaa.

Isot kiitokset leirin järjestäjille ja kaikille mukana olleille!

"Onneks mä tulin Turkkiin"

Sorsa